Ihana, kamala, ruoka – Kun ruoka valtaa mielen ja mieli ruuan

Ruoka, se välttämätön paha. Varsinkin tällaiselle himohamsterille. Miksi siihen ruokaan suhtautuu niin omituisesti? Onko herkkuhimon takana jotain suurempaa kuin puuttuva itsekuri?

Ruoka ja millainen suhde siihen on. Siinä tämän kertainen “kevyt” sunnuntai-illan aihe. Se on aihe, joka ei varmasti omalla kohdalla mahdu yhteen taikka kahteen postaukseen. Vaatii todennäköisesti kokonaisen kirjan. Sillä suhtautumistani ruokaan ei voi missään tapauksessa kuvailla millään tasolla järkeväksi.

Saadessani Mantalta menneellä viikolla kirjeen, jossa hän tilitti minulle suhtautumistaan ruokaan, sai minut pohtimaan taas jälleen kerran omaa tapaani suhtautua ruokaan. Olen Mantan kanssa jälleen kerran hyvin samanlainen. Välillä ihan pelottaa, kun pohdin miten samanlaisia me kaksi oikeasti olemme. Aivan kuin hän olisi minun kadonnut puoliskoni. Ajattelemme, tunnemme ja koemme asioita samalla tavalla. Emmekä edes ole mitään sukua toisillemme (ainakaan tietääksemme).

“Moi Kati!

Kuulin radiosta hetki sitten tutkimuksesta, jossa oli tutkittu sitä, kuinka niistä lapsista tulee helpommin ylipainoisia, joiden vanhemmat suhtautuvat rajoittavammin ja ehdottomammin lasten herkutteluun kuin niiden, joiden vanhemmat eivät tee herkuttelusta täysin kiellettyä. Herkuttelun täysi kieltäminen tekee herkuttelusta ”kielletyn hedelmän” ja kaikkihan me tiedämme, että kaikki kielletty houkuttaa, varsinkin lapsia ja nuoria. 

Itse voin samaistua täysin tähän teoriaan. Lapsena minulta kiellettiin usein huonon käytöksen vuoksi karkkipäivät. Pahaa mieltä karkkipäivänä lisäsi se, että sisarukset saivat karkkipussin ja itse jäin ilman. Äidillä oli herkkujemmoja ja usein söi herkkuja silloin, kun luuli meidän nukkuvan. Jossain vaiheessa äiti laittoi herkkukaapit lukkoon; minä varastin herkkuja, koska tietysti teki karkkia mieli, olihan se kiellettyä. Kavereitten kanssa opeteltiin tekemään itse karkkeja, toffeeta tuli keiteltyä hyvinkin usein. 

Muistan elävästi jonkun kerran, kun olin alakouluikäisenä koulukaverin luona ja innostuin herkuista ja muistan kuinka toiset lapset kuiskivat syömisestäni. Sitä kuinka syön paljon. Ehkä se oli kohta, missä loksahti aivoihin, että herkut pitää syödä salassa. Niinhän kotonakin tehtiin. Yläkouluikäisenä saatoin ostaa kilokaupalla irtokarkkeja ja syödä niitä salassa. Tietenkään kukaan tuttu ei saanut nähdä, kun ostin karkkeja, ne olivat minun salaisuuteni. 

Lapsuudessani meillä kotona meillä syötiin tavallista kotiruokaa. Vaikka äitini oli hyvin pitkälti lapsuuteni kotona työttömänä, koskaan meillä ei ollut pulaa ruuasta. En muista, että koskaan olisi rajoitettu määrää tai ettei ruokaa olisi saanut lisää. Tosin eräs äitini käyttämänä metodi oli se, että vaikka ei pitänyt jostain ruuasta, niin silti piti syödä lautanen tyhjäksi. Saatoin istua montakin tuntia maksalaatikon tai kaalikeiton ääressä, tuijottaen lautasta syömättä. Vaihtoehtoja ei ollut, joko söit tai olit nälissäsi. Usein epämiellyttävien ruokien kohdalla valitsin nälän ja tästä pakottamisesta minulle on jäänyt kammoja tiettyjä ruokia kohtaan, joita en suostu vieläkään syömään. 

Minua kiusattiin koulussa, erilaisista syistä. Eikä minulla ollut paljoa kavereita. Jossain vaiheessa ruuasta tuli lohtu. Se ainoa asia, mistä tuli hyvä olo. Tietenkin se näkyi painossa ja lihosin. Siinä vaiheessa, kun ensimmäiset ”oikeat” sydänsurut iskivät joskus 17-vuotiaana, alkoi painon jojoilu. Surressani olin syömättä. Useamman kerran kävi niin, että saatoin kuukaudessa (joskus alle kuukaudessa) laihtua lähes 10 kiloa. Masennuslääkkeiden kanssa lihosin yli 30 kiloa, joista myöhemmin laihdutin hieman yli 20 kiloa pois. 

Ahdistuessani oireilen usein vatsallani; olen todella usein vatsa löysällä ja pahimmissa ahdistuskohtauksissa oksennan. Useaan kertaan lääkärit ovat kyselleet, onko minulla syömishäiriö. Kiellän sen aina. En koe itseäni syömishäiriöiseksi, vaan minusta tuntuu siltä, että minulla on täysin vääristynyt ja kiero suhde ruokaan. Ruoka ei tuo minulle enää lohtua, vaikka toki silloin tällöin ostan suklaata tai jäätelöä pahaan mieleen. Toisaalta minulla on kotona jemmakaapissa kilotolkulla suklaata tai ne jäätelötkin unohtuvat pakkaseen. 

Ahdistus on muuttanut ruokailutottumuksia, ahdistuneena en tunne usein nälkää. Kieroutuneen suhteen ruokaan tunnistan siitä, etten myöskään aina tunnista olevani täynnä, vaan syön pelkästään syömisen ilosta. Toisina hetkinä ruoka on minulle pelkästään välttämätön paha, jota on pakko syödä ja polttoainetta elimistölle. Toisena hetkenä nautin syömisestä, ilman huolia. Elämääni on myös mahtunut hetkiä, kun mätän itseni täyteen ruokaa ja oksennan sen pois. 

Minulla oli vuosikaudet ongelma, etten uskaltanut mennä ulos syömään. Pelkäsin ihmisten ajatuksia; varsinkin seisovaan pöytään meneminen oli minulle todella vaikeaa. Minun piti siedättää itseni ulkona syömiseen, jossa onnistuinkin ystävieni avulla. Toisaalta vielä tänäkin päivänä minua nolottaa mennä yksin vaikkapa lounaalle, varsinkin seisovaan pöytään. Tunnen itseni aina lihavaksi ja kuvittelen ihmisten tuijottavan minua, vaikka kuinka söisin terveellisesti, ottaisin kasviksia ja vähentäisin annoksestani turhia hiilareita jättämällä perunat tai riisin pois. 

Olen edelleen ylipainoinen, tarkkailen painoani jatkuvasti ja kärsin ulkonäöstäni. Lääkkeiden kanssa on vaikea laihduttaa ja jokainen laihdutus kertani edellyttää, että aloitan laihdutuksen sillä, että aloitan tiukan ruokavalion. Ilman tiukkaa ruokavaliota en pysty luopumaan syömisestä. 

En voi sanoa, että voisin syyttää täysin ruokaongelmistani saamaani kasvatusta, mutta uskon, että sillä on tekemistä asian kanssa. Vielä kun siihen yhdistää koulukiusaamisen sekä mielenterveysongelmat, on soppa valmis. 

Mitä haluan sanoa, on se, ettei ruuasta eikä herkuista saa tehdä lapselle mörköä. On pelkästään hyvä, ettei lasta totuteta sokerikoukkuun, mutta totaalikieltäminen ei välttämättä ole se paras ratkaisu. Tarjoa vaihtoehtoja, terveellisiä herkkuja, pidä mielessä kohtuus. Älä pakota lasta syömään, kannusta maistamaan. Muista, ettei ruoka ole pahaa, on vain olemassa ruokia, jotka eivät ole sinun -tai lapsesi makuun.

Rakkaudella, Manta “

Tunnistan itseni tunnesyöjäksi. Syön suruun, pahaan oloon ja ikävään. Syön iloisena ja onnellisena. Niin kuin Mantalle, ahdistus on minulle ainoa tunnetila, jossa en saa syötyä. Silloin tuntuu, että oksennan jos joudun laittaa palankin ruokaa suuhuni. Ahdistus on ainoa tunnetila, milloin sanon suklaalle ei kiitos.

Suurin ongelmani on, että jos tiedän jossain olevan ruokaa (erityisesti herkkuja), minun on syötävä se. Syön kuin viimeistä päivää. Eihän sitä koskaan tiedä, jos huomenna ei olekaan ruokaa. Tai oikeammin niitä herkkuja. Minun on pakko syödä kaikki pois ennen kuin kukaan muu ehtii. Sairasta.

Otan kakkua toisen ja kolmannen palan, vaikka ei enää tee edes mieli. Jos se vaikka yön aikana katoaa kaapista, niin olen varmasti saanut oman kiintiöni. Jos seuraavana päivänä kakkua on vielä jäljellä, on se vain positiivinen yllätys ja yritän ahmia sen päiväkahvilla kitusiini. Pitäähän tytön varmistaa, että sokerikiintiö on varmasti täysi.

Minun lapsuudessani herkuttelua ei kielletty. Minua lohdutettiin herkuilla. Ei haittaa kun vanhemmat riitelevät humalassa, jos huoneeseen on ostettu kunnollinen herkkukätkö. Yksinolo oli helpompaa karkkipussin ja leffan kanssa. Isän pitkät työpäivät eivät enää tuntuneet niin pahalle. Työmatkat sai anteeksi, koska tuliaisena oli aina uusia herkkuja, pelejä sekä leluja. Minut opetettiin herkkuihin.

Jos yhden neuvon voin kenellekään antaa, niin älä korvaa puutteitasi lapselle herkuilla. Siitä ei seuraa yhtään mitään hyvää.

Terkuin, Kati

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.