Kasvatusihanteet vs. tosielämä

Kaikki varmasti tietää, miten lasta tulisi kasvattaa. Tai ainakin mitä valloillaan olevat kasvatusihanteet tällä hetkellä suosivat. Tänä päivinä ajatus on, että lapsesta kasvaa tasapainoinen aikuinen (vain) myönteisen ja positiivisen kasvatuksen keinoin. Lasta tulisi kehua onnistumisista ja muistaa kiittää joka asiasta minkä lapsi vaan onnistuu tekemään oikein tai edes sinne päin. Lasta kannustetaan loputtomuuteen saakka ja rohkaistaan yrittämään. Annetaan kokeilla kaikkea, mitä lapsi haluaa. Ei sanan käyttöä tulisi yrittää välttää viimeiseen saakka ja siitäkin vielä vähän pidemmälle. Ei toivottuun käytökseen ei tulisi kiinnittää huomiota, vaan lapsi ohjataan oikeille urille. Kiteytetysti näin kasvatamme lapsistamme iloisia, reippaita, itsevarmoja ja kaikkea upeaa.

Niin, näin meidän pitäisi toimia. Tällaisena vanhempana näin itseni. Ajattelin, että en koskaan kiellä lastani jyrkästi, en koskaan huuda ja aina perustelen asiani. Olen aina lempeä ja rauhallinen. Annan lapseni kokeilla ja epäonnistua tai sitten onnistua.

Mutta sitten tuli arki ja tajusin riittämättömyyteni. Yhden lapsen kanssa melko mahdollista onnistua haaveilemassani ihannevanhemuudessa. Kahden lapsen kanssa tämä vaatii jo superäidin, jolla on rautaiset hermot ja vankkumaton kasvatusideologia. Kolmen lapsen kanssa jo pelkkä yritys ajaa vanhemman hulluuden partaalle.

Kun talosta löytyy 16 vuotias, 4 vuotias ja 1v8kk taapero, ei on yleisin sana, jota tulee päivän aikana viljeltyä. Vaikka kuinka yrittäisi välttää tuota ikävää sanaa, niin hektinen arki, angstaava teini, uhmakas leikki-ikäinen ja joka paikkaan kerkivä taapero tempaavat pyöritykseensä.

Tänään olen tullut huutaneeksi ainakin sata kertaa ei ja siihen perään vielä antanut uhkauksen: ”jos nyt et tottele, niin sitten et saa katsoa piirrettyjä / lisää ruokaa / jälkiruokaa / pääse puistoon…” 

Tulee syyllisyys. En onnistu vahvistamaan lapseni positiivia puolia, hänestä ei koskaan kasva tasapainoista aikuista. Ajatuksissa vain laukkaa kuinka sorran lastani ja murennan hänen itsetuntoa. Olen epäonnistunut kasvattajana sekä äitinä. Olen pettänyt lapseni.

Riittävän hyvä äiti riittää

Ei, en ole epäonnistunut. Enkä ole pettänyt lapsiani. Kyllä lapset kestää sanan ei. Vaikka sen sata miljoonaa kertaa. Eivät lapset mene rikki siitä, että huudan heille. Eivätkä he saa siitä pysyviä traumoja, jos uhkaan jättää lapsen ilman jälkiruokaa tai kiellän katsomasta piirrettyjä. Eikä heidän itsetuntonsa horju, jos en aina perustele kaikkia laatimiani sääntöjä, kieltoja ja päätöksiä. Mistä tiedän tämän?

Rakastan lapsiani täydestä sydämestäni ja muistan sen kertoa heille joka ikinen päivä. Lapseni tietävät, ettei sellaista asiaa ole, mitä äidille ei voisi sanoa. Ja lapseni tietävät, että vaikka äiti suuttuu, niin äiti ei koskaan lakkaa rakastamasta. Ei vaikka mitä tapahtuisi.

Olen opettanut lapsilleni, että suuttuminen on ok. Äiti suuttuu joskus, samoin kuin lapset. Äiti osaa myös pyytää anteeksi. Meillä halataan, pussataan ja nauretaan. Kaikki tunteet ovat sallittu, niin lapsille kuin aikuisille. Jos mokataan, korjataan tilanne. Pyydetään anteeksi ja jatketaan elämää. Ei takerruta virheisiin.

Tiedän, olevani riittävän hyvä äiti. Sillä kun katson lapsiani, näen edessäni kolme sosiaalista, hymyilevää, iloista ja luottavaista lasta. He eivät ole kärsineet äidin vajavuudesta. Se on ehkä tehnyt heistä vielä paremman, sillä tärkein oppi on, ettei kukaan ole täydellinen. En ole täydellinen äiti, paitsi ehkä lasteni mielestä. Tai ainakin jos Ässältä kysytään… Teinin mielestä äiti on nolo…

One Reply to “Kasvatusihanteet vs. tosielämä”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.