Kun välttämätön muutos ja avoinna oleva tulevaisuus pelottaa – Muutosvastarinta

Kuva: Pixabay

Tällä viikolla taas tuli kirje. Kirje, jonka avaamista odotin innolla, sillä se on ystävältä joka on hengenheimolaiseni. Meidän välinen kirjoittelu alkoi ihan vahingossa. Oli asioita, jotka piti saada sanotuksi, mutta ei löytynyt sanoja. Joten ne päättyi kirjoitetuksi sanoiksi. Näiden meidän välisten kirjeiden avulla ystävyytemme on syventynyt entisestään. Tutustumme toisiin aivan uudella tavalla. Kirjeystävät on parhautta. Ei ollenkaan vanhanaikaista. Ihan oikeasti.

En tiedä onko Manta oikeasti ajatustenlukija, sillä hän kirjoittaa melkein joka kerta aiheesta jota itsekin pyörittelen. Vai olemmeko vain niin samanlaisia? Kamppailemme samojen asioiden kanssa. Parhautta onkin, kun voi jakaa nämä asiat toisen kanssa. Tällä kertaa pohdimme tulevaisuutta. Kuinka se pelottaa ja ahdistaa. Kaipaisimme muutosta ja uusia suuntaviivoja, mutta hyppy uuteen ja tuntemattomaan jännittää.

“Moikka Kati, 

Tiedätkö sen tunteen, kun haluaisit mennä elämässä eteenpäin, mutta eteenpäin meneminen pelottaa enemmän kuin mikään koskaan?

Mä olen juuri nyt siinä kohtaa. Keväällä, kun Harrin kanssa erottiin, sovimme, että hän saa asua asunnossa niin kauan kuin löytää uuden asunnon. Syy tähän on se, että Harrilla on erityislapsi, jonka elämää emme halunneet kuormittaa enempää. Kun kevään koettaessa sovin töissä töissä siirtyväni tuntityöläiseksi, sovimme Harrin kanssa, että hän asuisi kanssani kesän yli.

Nyt kun syksy alkaa lähestyä ja muutto realisoitua Harrin käydessä katsomassa asuntoja, minua on alkanut pelottamaan. Toisaalta odotan sitä, että Harri lähtee ja minä pääsen aloittamaan oman elämän, mutta sitten on se toinen puoli minussa joka ei halua. Olen jo suunnitellut uutta sisustusta ja tehnytkin joitain hankintoja ja katsonut huonekaluja. Olen suunnitellut, kuinka siivoan kodin lattiasta kattoon ja nauttinut tiedosta, ettei kukaan (muu) ole sotkemassa työni jälkeä. Toisessa hetkessä mietin, että miten osaan olla yksin. Mietin, kuinka suuren osan palkastani menee vuokraan, joudunko luopumaan elintasosta, johon olen tottunut? 

Samaan aikaan pohdin sitä, että nyt olisi loistava hetki vaihtaa työpaikkaa ja turhaudun, kun mielenkiintoiset työpaikat ovat kiven alla. Paikoissa, jotka kiinnostaisivat minua en tunnu olevan tarpeeksi pätevä. Nykyisessä työpaikassani riittää haasteita henkilöstöpolitiikassa ja meillä on suuri vaihtuvuus, mikä saa minut myös ahdistumaan. Tällä hetkellä meillä on hyvä porukka kasassa työntekijöitä, mutta taas meiltä lähtee kollega pois. Minua ahdistaa ja pelottaa jo valmiiksi, että millaisen tyypin saamme työkaveriksi ja millaiseksi se muuttaa yhteisömme. 

Olen miettinyt, että miksi en kestä elämässäni tapahtuvia muutoksia? Suurin elämänmuutoksiin liittyy usein mielenterveyteni muutokset. Milloin ahdistaa, milloin masentaa. Hetkittäin mietin myös, että olenko minäkin ADHD-aikuinen. Osan tyypillisistä piirteistä pystyn liittämään itseeni ja lähisuvussani on diagnosoitu ADHD:ta. Tarvitsenko minäkin tasaisen, rutiininomaisen arjen, kuten neuvotaan ADHD lapsen vanhempia neuvotaan järjestämään. Tekeekö se muutoksen sietokyvystäni olemattoman?

Lienee kuitenkin täysin normaalia, että uudet elämäntilanteet jännittävät. Kadehdin ihmisiä, jotka selviävät pelkällä jännityksellä. Ja tuntuvat pelottomille. Kadehdin ihmisiä, jotka uskaltavat ottaa hetkestä kiinni ja tarttua vailla huolia uuteen. Kadehdin niitä, jotka tavoitteleva unelmiaan, koska en itse tällä hetkellä siihen pysty.  

Tunnen olevani jumissa, en uskalla mennä eteenpäin, mutten halua valua takaisin menneisyyteen. Jossain takaraivossa kuitenkin elää toive siitä, että olen vielä joskus sama ihminen, joka olin ennen kuin sairastuin masennukseen. Haluan vielä jonain päivänä seistä omilla jaloillani tukevasti, olla se rohkea Manta, joka on jäänyt sairauteni taakse. En voi ennustaa, koska tämä päivä on, mutta ainakin minulla on jotain, mitä odotan. Pelkäämättä. 

Rakkaudella, Manta”

Kuten Manta, en minäkään uskalla ottaa kovin suuria askelia. Pysyttelen tutussa ja turvallisessa. Viimeisen kahden vuoden aikana olen kuitenkin alkanut rikkoo rajojani ja kokeilemaan uutta. En kuitenkaan uskalla hypätä täysin tuntemattomaan. En ainakaan ilman turvaverkkoa.

Hoitovapaan aikana olen alkanut tekemään alustavaa pohjatyötä, kohti “unelma”tulevaisuutta. Olen alkanut opiskelemaan ja kehittämään omaa ammattitaitoani. Olen pyrkinyt verkostoitumaan. Olen hakenut työelämässä uusia kokemuksia ja laajentanut osaamistani. Olen opetellut sanomaan KYLLÄ, niin kuin tammikuussa lupasin.

Olen houkutellut Mantaa mukaani tavoittelemaan uutta tulevaisuutta ja pyrkimään voimakkaammin kohti päämäärää. Jos yhdessä uskallettaisiin ottaa se viimeinen askel. Toistaiseksi Manta ei ole uskaltanut lähteä ottamaan ensimmäisiä askelia. Tekemään tunnusteluja. Ehkä jonain päivänä.

Minäkin olen täysin epävarma tulevaisuudestani. Tällä hetkellä teen kaikkea päämärättömästi, ajatuksella enempi parempi. Ehkä syksyn tai tulevan talven aikana asiat kirkastuvat. Toivottavasti.

Terkuin, Kati

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.