Siirrätkö sisäisen pelkosi lapsillesi?

Viime keväänä havahduin ensimmäisen kerran siihen, kuinka siirrän omia sisäisiä pelkojani lapsilleni. Juuri ne pelot, joista olen aina toivonut pääseväni eroon. Ne sisäiset pelot saavat minut toiminaan voimavaroja kuluttavasti ja uupumaan. Alkuvuodesta kirjoitin, kuinka sisäinen pelko ohjaa toimintaani, ja pakottaa sanomaan ei, jopa niissä tilanteissa joissa toivoisin kovasti voivani vastata myöntävästi. Pelkään niin kovasti epäonnistuvani, joten koen paremmaksi jättää kokonaan yrittämättä. Pelkään, tulevani nolatuksi. Pelkään joutuvani naurunalaiseksi, häpäistyksi. Kiitos tämän sisään rakennetun pelon ja epävarmuuden, en uskalla sanoa mihinkään uuteen tai oman mukavuusalueeni ulkopuoliseen asiaan kyllä. En uskalla ottaa riskiä, joten pelaan aina varman päälle pysyen tutussa ja turvallisessa toiminnassa.

Viime kevääni tajusin siirtäneeni pelkoni ja epävarmuuteni lapsiini, kun yllättäen kuulin omat ajatukseni sanoitettuna lapsieni suulla. Samalla huomasin kaavan aina vaan toistuvan. Uusien ruokien maistelu kauhistuttaa. Uusiin tilanteisiin meno jännittää toisinaan aivan liikaa, jolloin mieluummin jäädään kotiin. Pelätään kokeille uusia temppuja, kuten kärrynpyöriä tai käsillä seisontaa. Yhtäkkiä edessäni seisoo kaksi täyttä kopiota minusta, niin hyvässä kuin pahassakin. Kolmatta kopiota olen jo hyvää vauhtia kasvattamassa.

Ajatus tuntui niin pahalle, että päätin työntää sen taka-alalle. Kun asian työntää tarpeeksi syvälle, niin sitä ei ole. Se katoaa. Vai mitä? Ei, ei se ihan niin mene. Vaikka kuinka syvälle asian työntäisi, niin ei se katoa. Tämän sain huomata loppuvuodesta, kun yritin ensin ehdottaa teinille uutta harrastusta, sain vastaukseksi kauhistuneen EI.

Aloin kiinnittämään enemmän huomiota teinin toimintaan. Tunne vahvistui. Yritin ehdottaa kokeilemaan uusia asioita. Edes ihan pientä, kuten uusi malli hiuksiin, erilaiset vaatteet tai kokeilemaan seinäkiipeilyä. Kaikkiin oli sama vastaus: EI! Minun on pakko myöntää siirtäneeni tuolle lapselle juuri, ne piirteet mitä en halunnut hänelle lahjoittaa.

Haluan kasvattaa lapsistani itsevarmoja ja rohkeita. Toivon heidän tavoittelevan juuri niitä asioita, jotka tuottavat mielihyvää, eikä tyytyä vähempään. Haluan heidän saavan uusia kokemuksia, tutustuvan uusiin ihmisiin ja näkevän maailmaa. Haluan heidän oppivan sanomaan oikeissa paikoissa kyllä! En halua heidän tyytyvän aina samaan vanhaan ja sulkeutumaan kotiin.

On aika muuttaa suuntaa

Peli ei ole vielä menetetty. Jokainen voi oppia uusia käytösmalleja. Uuden oppiminen voi viedä aikaa, sillä tämä on sisäänrakennettua ja pelko on yksi voimakkaimmista elementeistä, joka ohjaa meidän toimintaa. Kaikki lähtee nyt minusta. Minun on korkea aika oppia tekemään asioita toisin, sillä en halua lapsistani kasvavan epävarmoja. Minun on työstettävä omat tunteeni. Selvitettävä ne syyt, mitkä pakottaa sanomaan väärissä paikoissa ei. Opittava kohtaamaan pelot sekä oppia nauramaan itselleni.

Eräs erittäin viisas ihminen sanoi minulle joskus “moka on lahja”ja nyt minun on aika oppia mokaamaan. En voi koskaan oppia uutta, jos pelkään ja välttelen epäonnistumista. Omalla esimerkillä opetan lapsilleni, että epäonnistuminen on ihan ok ja omalla epäonnistumisille voi nauraa, eikä se haittaa. Nauramalla itselle pystyy kohtaamaan myös sen ikävän häpeän tunteen.

Onneksi lapset ovat nuoria, he oppivat muuttamaan toimintaansa nopeasti. Minun on vain annettava siihen esimerkkiä. Ehkä helpommin sanottu kuin tehty, mutta nyt on pakko yrittää. Joten ilmottaudun Burleski-tunneille, jossa takuu varmasti olen täysin oman mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta olen aina halunnut kokeilla. Saa nähdä miten käy.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.