Vierustan naiset: Mikä minusta tulee isona?

Kuva: Pixabay

Olen 36 vuotias ja minulle ei ole hajuakaan mikä haluaisin olla isona. 15 vuotta sitten luulin, että tiedän kristallin kirkkaasti mitä haluan tehdä eläkeikään saakka. Mutta sitten elämä heitti kapuloita rattaisiin, eikä tuo valinta tunnu enää sopivalle. Kun terveys pettää ja elämään astuu pysyvä haittatekijä, täytyy alkaa asettelemaan elämää uusiksi.

Viimeiset neljä vuotta olen aikalailla haahuillut ja yrittänyt etsiä itseäni. Kovasta etsinnästä ja itsetutkiskelusta huolimatta tulevaisuus ei ole täysin selkeytynyt. Osaviittoja olen löytänyt ja tänä syksynä olenkin lähtenyt kohti mahdollista uutta tulevaisuutta. Saa nähdä mitä siitä seuraa ja löydänkö sen oman kutsumukseni.

Olen kuvitellut, että olen ainut keski-ikää lähestyvä, joka on hieman hukassa itsensä kanssa. Yllätyksekseni huomasin, että en todellakaan ole ainut vaan mitä ilmeisemmin monet minun iässäni olevat alkavat pohtia uudelleen uravalintojaan sekä tulevaisuuttaan. Lisäksi havaitsin, että pitkäaikaissauraus saa monella elämänarvot sekaisin ja alkaa se oman elämän uudelleen pohdinta.

Vierustan naisten tarinaa on täällä blogissani seurattu, koska olemme halunneet tuoda sateenkaariperheen elämää enemmän tietoisuuteen. Vierustan naisten tarina osoittaa, että sateenkaariperheissä on aivan samoja ongelmia ja haasteita kuin heteroperheissä. Se mikä tarinasta tekee mielestäni erittäin mielenkiintoisen on tosiasia miten paljon meillä on Annin kanssa yhteistä ja kuinka paljon kamppailemme samojen asioiden kanssa. Niin kuin minä, on Anni joutunut pohtimaan mitä tulevaisuudessa tekee sairastuttuaan MS-tautiin. Kuinka yksi asia saakin elämän ihan sekaisin.

Mikä minusta tulee isona?

“Haikeana myönnän, että kesäkuukaudet ovat ohi tältä vuodelta. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän olen huomannut nauttivani luonnonvalosta ja siitä, etteivät lihakset ole jäykkänä palelemisesta. Tiedostamisen myötä osaan imeä valoa itseeni aina, kun se on mahdollista, keskittyä vihreän eri sävyihin, nauttia vastaleikatun ruohon tuoksusta ja arvostaa pienten kivien aiheuttamaa kipua jalkapohjissani kävellessäni paljasjaloin. Okei, tuota viimeistä epäilen jo itsekin, mutta rehellisesti mietittynä: On aivan mahtavaa tuntea edelleen omat jalkapohjat, edes osittain! Ja paljain jaloin liikkuminen onnistuu sattuneista syistä vain kesäisin, joten pysykööt listallani. Mahtavan kesän jälkeen minunkin arki alkoi viimeistään nyt, kun opiskelut jatkuvat loman jälkeen.

Kuva: Anni Halen

Ms-taudin tuomien haasteiden myötä sain eläkeyhtiöltä luvan ammatilliseen kuntoutukseen eli alan vaihtoon. Kaikki työvuoteni olen työskennellyt lähihoitajan eri töissä, viimeisimmät vuodet hammashoitajana. Hammashoitajan työtä kuntoni ei kuitenkaan enää kestä. Yksikin työvuoro voi tuntua äärimmäiseltä ponnistukselta, en välttämättä jaksa keskittyä intensiiviseen potilastyöhön ja huonoimpina päivinä instrumentit lentelevät ympäri huonetta. Taloudellisesti tuettu opiskelu tässä elämäntilanteessa tuntui lottovoitolta. Olen aiemmin kriiseillyt sitä, ettei opiskelu kiinnostanut minua nuorempana. Oikeasti, en uskonut itseeni silloin yhtään, en uskaltanut haluta mitään muuta kuin, että työllistyisin mahdollisimman nopeasti peruskoulun jälkeen. Sen todellakin tein ja myöhemmin on harmittanut monet kerrat, kun mietin mitä kaikkea olisikaan voinut päästä tekemään, kun olisi valinnut toisenlaisen reitin. 

Ms-taudin kanssa en uskalla toivoa ihmeitä, mutta fyysisesti kevyempi, itsenäisempi ja joustavampi työ, esimerkiksi etätyöskentely mahdollisuudella, auttavat jatkamaan työelämässä pidempään. Hammashoitajana seuraava ovi olisi auennut vain työkyvyttömyyseläkkeelle. Onneksi olen sopeutuvainen luonne ja osaan kääntää useimmat vastoinkäymiset mahdollisuuksiksi. Aluksi minua kiinnosti eniten journalismi, mutta ymmärsin hakuyrityksen jälkeen, etteivät minun nykyiset taidot riitä pääsemään edes medianomin pääsykokeeseen. Ei saa ymmärtää väärin. Yritin kyllä, mutta löysin samaan aikaan myös toisen kiinnostavan alan: Liiketalous ja tradenomin opinnot. 

Kävin tutustumassa pääsykokeeseen edellisen vuoden kesällä ja tosissani hain kouluun seuraavana syksynä. Edelleen itselläni oli vaikeuksia uskoa omiin kykyihini opiskella, mutta niin vaan selvitin suomen- ja englanninkielisen ennakkomateriaalin ja sain haluamani opiskelupaikan Hyvinkään Laurea-ammattikorkeakoulusta. Koulu alkoi viime tammikuussa ja vaikka se olikin yllättävän aikaa vievää, niin kaikki on ollut tosi mielenkiintoista. Tulevan syksyn suunnittelin hieman kevyemmäksi, jotta tauti ei turhaan ärsyyntyisi. Toisaalta kaikenlaista kiinnostavaa tuntuu tulevan jatkuvasti eteen. Esimerkiksi tutortoiminta ja Laurean verkkolehden toimituskunnan opiskelijajäsenyys. 

Olen päättänyt opiskella tällä kertaa vain itseäni varten. Haluan poistua mukavuusalueeltani. Harjoitella, epäonnistua ja oppia siitä kaikesta. Vielä en tiedä millaiseen työhön päädyn, kun vaihtoehtoja tuntuu olevan niin monia; mm. oikeustradenomi, kirjanpitäjä, projektijohtaminen. Viestinnän opintoja valitsemalla, vaikkapa Avoimen yliopiston kautta, aukenevat taas täysin uudet ovet. Olen siis matkalla, ja kerrankin voin sanoa, että päämäärä on sivuseikka, koska uskon tämän polun vievän minut sinne, mikä on tarkoitettu.” – Anni Halen

Omia syksyn kuulumisia tulen päivittelemään myöhemmin. Sitten, kun niistä on jotain puhuttavaakin. Tällä hetkellä kaikki on vielä melko sekavaa, etten oikein osaa itsekään ajatuksiani jäsennellä. Kaikki ovet ovat vielä minulla auki. Mahdollista on, että palaan täysin vanhaan. Mutta kuitenkin olen ottaneet varovaisen hypyn tuntemattomaan. Turvaverkko on levitetty ja takaportti on avoinna, jotta voin luikkia takaisin vanhaan.

Terkuin, Kati

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.